Kuka voisi kellot seisauttaa ja tämän järjettömyyden pysäyttää?

 

Hyvinvointialueet eivät toimineet täydellisellä rahoitusmallilla ensimmäisestä päivästä lähtien. Kaikki tiesivät sen. Jo hyvinvointialueiden suunnittelu- ja käynnistysvaiheessa asiantuntijat varoittivat, että rahoitusmalli on alimitoitettu ja että lopulta lasku tulee hoitohenkilöstölle, asiakkaille ja potilaille. Sen sijaan, että rahoitusmallia olisi tarkasteltu nopeasti uudelleen, päätettiin odottaa ja katsoa, mitä tapahtuu.

Nyt me näemme, mitä tapahtuu. Näemme sen Etelä-Karjalassa, näemme sen Lapissa, näemme sen ympäri Suomea. Hoitajia irtisanotaan tilanteessa, jossa heistä on jo valmiiksi huutava pula. Perheiden, ikäihmisten, lasten ja sairastavien palvelut kapenevat. Turvallisuus horjuu — ei hoitohenkilöstön ja pelastajien takia, vaan siksi, ettei heitä ole enää riittävästi.

Hallitus olisi voinut puuttua. Olisi pitänyt puuttua. On edelleen mahdollista puuttua — mutta aika ei ole meidän puolellamme. Tämä järjettömyys tulee pysäyttää nyt heti, aikaa ei ole enää odottaa. Kyse on nyt arvoista. 

Viestejä kentältä, jotka särkevät sydämen

Saan päivittäin viestejä hoitajilta, sote-alan työntekijöiltä ja pelastajilta. Viestejä, joissa kuuluu hätä, pelko, epävarmuus ja epätoivo. Sydämeni särkyy joka kerta.

Ja minä kysyn: Miksi tämä hätä ei kuulu Arkadianmäelle? Miksi hoitajien ja pelastajien huoli ei kanna hallituksen korviin asti? Miksi rahoitusta ei korjata, vaikka kaikki tiedämme, että ongelma ei ratkea henkilöstöä irtisanomalla?

Kun keskustelen työntekijöiden kanssa, he eivät pyydä kuuta taivaalta. He pyytävät vain mahdollisuutta tehdä työnsä niin, että siitä voi selvitä ja niin, että potilasturvallisuus toteutuu.

Kuka määrittää sen, kenen henki on arvokkaampi kuin toisen?

Moni sanoo, ettei rahaa ole. Mutta todellinen kysymys kuuluu: kuinka paljon maksaa se, että palvelut romahtavat? Kuinka paljon maksaa se, että yhä useampi hoitojonossa odottava potilas tarvitsee raskaampaa hoitoa, kun sairauksia ei hoideta ajoissa? Kuinka paljon maksaa se, että alan ammattilaiset pakenevat muille aloille, uusiin töihin, opiskelemaan tai ulkomaille? 

Kuinka kallis on kuntalaisen henki? Onko sen kuntalaisen henki edullisempi, jonka kunnasta on päätetty heikentää ensihoitovalmiutta? Kuka määrittää kenenkin ihmishengen hintalapun? 

Kun ihmiset voivat huonosti, kun hoitoalalta katoaa osaaminen ja ammattitaito, se hiljainen tieto — silloin kaikki maksaa enemmän.

Kuuleeko kukaan, täällä huutaa hoitaja

En tiedä vielä, mihin tämä päättyy. Mutta tiedän yhden asian: vaikeneminen ei ole vaihtoehto. Meidän on puhuttava tästä. Meidän on nostettava tämä esiin. Meidän on oltava hoitohenkilöstön ääni silloin, kun heidän omansa ei enää kuulu. Sillä Suomi ilman hoitajia ei ole Suomi, jossa kukaan haluaa elää.

 

Tämä kriisi ei ole väistämätön. Se on seurausta päätöksistä ja siksi sen voi myös korjata päätöksillä. Toivon, että vielä kuullaan ne viestit, joita hoitajat ja pelastajat lähettävät hätähuutoina pitkin Suomea. Toivon, että tämä herättää niin päättäjät kuin kansalaiset. Ja ennen kaikkea toivon, että tämä ei ole sen tarinan loppu, jossa hyvinvointiyhteiskunta murenee hiljaa käsiimme. Vaan sen alku, jossa päätämme kääntää suunnan.

Hyvä Suomen hallitus, antakaa Suomelle ja suomalaisille se paras joululahja jota he toivovat: Lopettakaa tämä järjettömyys!